Katsokaa tätä gaydaria (nyt hei sietää olla ylpeä)

Viikko meni ihan huikean nopeasti, ja olipa hyväkin, etten luvannutkaan päivitellä koko ajan, koska hehe! aikaa on riittänyt, mutta aiheet on kröhöm... paskoja. Eiku siis, huonoja.

No, ekana tulee mieleen, että ei voi puhua huonoista aiheista, jos ei ole aiheita alkuunkaan olemassa. Mutta niinhän sitä luulisi. Mä vedän näköjään puhetta ihan tyhjästä, joten käydäänpäs asiaan. Mulla on taas mielessäni vitsi. Viimeviikkoinen oli ihan helvetinmoinen succee, mutta hei: tää on hyvä kans.

Katsoin Amerikan Huippumalli haussa -ohjelmaa. heheheh. No ei ollut tämä vielä vitsi, vaikka voi sen varmaan niinkin nähdä. No, siellä oli perinteinen uuden kauden avausjakso ja haastattelut jokaiselta mallikisaehdokkaalle. Haastatteluun astui juuri uusi tyttö. Ehdin nähdä sen ihan nopeasti ja ajattelin vain "no toihan onki kivannäköinen". Sen jälkeen meni ehkä kaksi sekuntia, se tyttö sanoi nimensä ja heti sen perään täräytti "I'm gay."

Siinä se oikeastaan oli. Eipä tuossa ollut huumorin alkuakaan. Se nyt vaan oli ihan hauska elävä esimerkki, että mä olen kehittynyt johonkin niistä ammoisista ajoista. (älkää huoliko, en edes itse tiedä, mistä ajoista puhun)

Ajattelin vielä jossain vaiheessa puhua AKT:n tilanteesta, mutta ehkä katsomme sitä joskus myöhemmin, kun joku vaihteeksi oikeasti tietäisi, mitä on tapahtunut. Siihen mennessä, tätä sekavaa löpinää. Ja näin.

Olen täällä taas - vanhat tekstit eivät

Olen siis päättänyt palata tämän blogin pariin lopulta, joidenkin kuukausien miettimistauon jälkeen. Olin lähes varma, että lopetan koko paskan (ns.) tai ohjaan lukijat uuteen blogiin tai mitä ikinä, mutta päädyin ikävöimään tätä blogia, joten ajattelin sitten jatkaa. Miksipäs ei. Kiitos, kaikki kaivanneet lukijat, oikeastaan päätös oli teidän ansiotanne. Kommentit ovat aina lämmittäneet mieltäni, ja, no, tulee tärkeä olo.

Ajattelin kuitenkin vähäsen muuttaa blogin konseptia. Oikeastaan sitä osaa en ole vielä miettinyt loppuun, mutta ainakin tällainen ajatus oli, että yrittäisin päivittää noin viikon välein, ja laittelisin ihan vain yhteen postaukseen viikon mietteitä. Yltympäriinsä, en lähde nyt erittelemään, kun en osaa ennustaa tulevaisuutta. Vain sekaisin kaikkea, mitä on tullut mietittyä.

Samalla tein vähän inventaariota vanhoista postauksista. Ne olivat loistavia ajallansa, mutta täytyy myöntää, etten pysty enää niitä lukemaan, kun nolottaa kohdin niin paljon. Ehkä ei kuitenkaan ole tarpeen paljastaa, että on hieman liioittelun makua usein ...rairairai. Se sallittaneen tulevalle kirjailijalle. Kaikessa oli totuudellinen pohja, jokaisessa tapahtumassa. (luulen, mähän en nimenomaan niitä lukenut läpi, enkä tosiaan muista jokaisesta n. 90 kirjoituksesta mitään)

Nyt on kuitenkin puhdas pöytä. Mutta ai niin joo, niistä vanhoista kirjoituksista vielä sen verran, että koska vanhoista teksteistäni on kadonnut niin monia, niin nämä säilöin tarkasti bittiavaruuteen. Ja siinä kun niitä siirtelin yhteen word-tiedostoon, niin minua kohtasi eräs hyvin outo fakta. Teksteistä tuli yhteensä melkein 65 sivua! Herranjestas. En olisi uskonut. Arvostan todella sen jälkeen kommentteja, joissa sanottiin, että "luin blogisi läpi". Todellinen uroteko, sanoisin. ;)

Tältä viikolta en nyt tuon kaiken selostamisen jälkeen taida muistaa paljonkaan mittään, mutta on yksi elämän suuruinen todellinen vitsi, jonka jo näin kaupungilla joskus talven aikana, luulen. Tuli mieleen jo silloin kirjoittaa se tänne, mutta nytpä laitan, koska on vieläkin hyvä. Se menee näin:

Kuljimme äitini kanssa Helsingin keskustassa (ei olennaista). Iso Roobertin katu sinä päivänä: ensin ohitimme päiväsaikaan hiljaisen DTM:n. Seuraavan talon kohdalla, noin kymmenen metrin päässä, oli Mahdollisuus muutokseen -kampanjan keittojakelu.

(itseäni ainakin nauratti ihan helvetisti)